Elämä tuntuu joskus verraten lokoisalta ja tunnen syvää kiitollisuutta esiäitejäni ja –isiäni kohtaan, jotka ovat minulle tämän arjen rakentaneet.
Työpaikkani luottamusmiehenä saan toki olla valvomassa
työkavereideni oikeuksia, mutta toistaiseksi suurimmat pulmat ovat liittyneet
työehtosopimuksen vaihtoon. Hui, miten pelottavaa!
Nostalgian kaipuu saa minut
palaamaan sadan vuoden taakse ja muistelemaan työväenliikkeen alkuaikoja. Vuoden
1905 suurlakon aikaan arki näytti aivan toisenlaiselta ja työväenaate oli
nousussa. Yhteiskunnallinen liikehdintä oli saanut alkunsa raittius- ja
suomalaisuusliikkeestä, mutta ajan hengen mukaisesti muutosvoimat kanavoituivat
työväenliikkeeseen, jonka jäsenmäärä nousi räjähdysmäisesti. Teollistuminen ja
rakennemuutos haastoivat kansalaiset puolustamaan laajenevan työväestön etuja
ja tavoitteet liittyivät oikeudenmukaiseen ja ennalta arvattavaan työelämään.
Tulevat vuosikymmenet taisteltiin ihmisarvoisen arjen puolesta – menestyksekkäästi.
1980-luvulle tultaessa vuosilomat, sairasloma-ajan palkka ja
äitiysloma olivat jo osa työelämän pysyviä rakenteita. Työväenliike ei ollut
enää muutosvoima vaan osa valtarakenteita. Sosiaalidemokraattiset ihanteet
olivat kulkeneet pitkän matkan Rosa Luxemburgin jälkeen. Ammattiyhdistysliike
kasvatti valtaansa ja omaisuuttaan, arkikieleen tuli käsite saavutetuista
eduista. Niistä, joista ei luovuttu.
Nuoruusvuosieni muutokseen tähtäävä yhteiskunnallinen kihinä
liittyi Koijärveltä alkaneeseen luonnonsuojeluliikkeeseen ja vihreiden (meistä
ei tule ikinä puolue…) miesten ja naisten maailmapelastusoperaatioihin. Olin
vähän liian nuori ja aivan liian urbaani. Periaatteessa kyllä liito-oravat
tuntuivat söpöiltä, mutta olisi ollut liian vaivalloista lähteä keskelle korpea
puolustamaan niitä tiehankkeita vastaan. Kun sinne ei edes pääse ratikalla.
Kansainvälisen mallin mukaan nuorison urbaani muutosvoima
kanavoitui talojen valtaamiseen. Ympäri Suomea musiikinharrastajat valtasivat
itselleen kokoontumispaikkoja tyhjillään olevista kiinteistöistä. Niissä
rokattiin, perustettiin lehtiä ja paikallisradioita ja ennen kaikkea tavattiin
samanhenkisiä ihmisiä. Sukupolveni kaljanhuuruinen aamuyön uni oli Lepakolla
kevyttä ja kollektiivista. Talonvaltaajien ensimmäinen sukupolvi tunsi
jättävänsä jäljen maailmaan, anarkistisen ja arvaamattoman. Pikku hiljaa
kasvoimme aikuisiksi, pitihän sitä nyt opiskella ja hankkia työpaikka kun
lapsiakin oli tulossa. Levottomuudesta ja hauskanpidosta syntyneet ryhmittymät
rekisteröityivät yhdistyksiksi ja alkoivat saada rahoitusta veronmaksajien
kirstusta. Hiukset harvenivat ja työurien suunta oli ylöspäin.
Populäärit sukupolvitutkijat antoivat kummallisia X, Y tai
Å- epiteettejä, mutta nuoriso oli jo sisäistänyt tyhjien tilojen valtaamisen
ideologian. Säännöllisin väliajoin kuulimme talonvaltaajien ja poliisien tai
kiinteistöviraston yhteenotoista. Väkivaltaisilta konflikteilta kyllä
vältyttiin, mutta talonvaltaajien kyky organisoida lyhyessä ajassa tiloihin
yhteisöllistä toimintaa konsensukseen pyrkimällä muistutti kansalaisia
demokratian ihanteista.
Keskiluokkaisena ja keski-ikäisenä järjestötoimijana
ymmärsin nuorten aktivismin arvon kun Vapaa liikkuvuus- järjestön toimijoita
tuli viime syksynä mukaan asunnottomien yön kansalaisliikkeen kokoukseen. He
halusivat muistuttaa Hakaniemen torin tapahtumassa romanikerjäläisten
asunnottomuudesta ja vaikeasta tilanteesta Euroopassa. Kokoustilaan laskeutui
vaivautunut hiljaisuus, eihän tämän nyt näin pitänyt mennä…
Titta Niemonen
Yhteisöpedagogi
Blogikirjoitus kesä 2013
