Kehittäkää itseänne näkemisen taidossa!

Sosiaalialan belgialaisvieraat Äänekoskella

Humakin Äänekosken kampuksen Yhteisöviestinnän ja mediakasvatuksen orientaation opiskelijat saivat viettää päivän belgialaisten Maurits Wysmansin ja Geert Boutsenin seurassa, jotka tulivat houkuttelemaan opiskelijoita vaihtoon Leuveniin. Katholieke Hogeschool Leuvenin (Leuven University College) sosiaalityön laitoksen/yksikön (Department of Social Work) päällikkö Maurits Wysmans ja lehtori Geert Boutsen (social cultural work) kertoivat opiskelijoille sekä oppilaitoksestaan että nuorisotyöstä Belgiassa. Vieraat olivat Flandersista eli hollanninkieliseltä alueelta.

Belgialaisvieraat Geert Boutsen ja Maurits Wysmans keskisuomalaisessa järvimaisemassa
Humakin TKI -päällikön, Esa Ylikosken kanssa. (kuva: Hanna-Kaisa Hokkanen)

Viimeinen normaali lapsi

Aamupäivän teema oli ‘The Last Normal Child’. Maurits Wysmans herätteli kuulijoitaan luvuin ja tapausesimerkein. Lasten ja nuorten pahan olon turruttaminen lääkityksellä ja moninaisten sosiaalisiin suhteisiin liittyvien haasteiden perusteleminen erilaisin diagnoosein vaikuttaisi olevan Belgiassa vahvistumaan päin. Kun lääkäri löytää avuksi lääkkeet, vanhemmat saavat vapautuksen vian löytyessä jostain muualta kuin epäonnistuneesta kasvatustyöstä. Wysmans muistutti, että lapsi tai nuori maksaa diagnoosista kovan hinnan; hän saa leimalapun loppuiäkseen.

Näkökyvyn kehittäminen

Yksinkertaisen testin avulla Wysmans osoitti, että ihminen näkee useimmiten sen, mitä hän etsii. Näemme sen, mitä uskomme näkevämme. ‘Jos olisin vasara, näkisin vain nauloja’, totesi Wysmans. Laskiessamme koripalloilevan ryhmän pallon pompottelun lukumäärää meiltä jää pelaajien seassa kuukävelevä karhu havaitsematta. Wysmans muistutti, että lasten ja nuorten kanssa toimivien aikuisten ja ammattilaisten kannattaa kehittää itseään näkemisen taidossa. Monasti oikea lähestymistapa voi olla se, että mietitään, miten kaikki parhaimmillaan sujuu eli pysähdytään hyvien kokemusten äärelle ja pohditaan, mitä erityistä oli viestinnässä ja yhdessäolossa silloin, kun kaikki sujui mukavasti ja miellyttävästi.

Nuorisotyötä ja nuorisopolitiikkaa

Geert Boutsen korosti, että Belgiassa suurin osa nuorisotyöstä toteutetaan vapaaehtoisvoimin. Lakiuudistuksen jälkeen nuoruus kestää Belgiassa 30 -vuotiaaksi, eli vain vuoden verran pidempään kuin Suomessa. Kirkko oli vahvasti mukana 1920 -luvun alussa, kun nuorisotyötä alettiin tehdä järjestövetoisesti. Nyt suuntaus on lähes päinvastainen; kirkko ja seurakunnat pyrkivät siirtämään muille toimijoille vastuutaan ja osuuttaan nuorisotyössä. 

Myös Belgiassa tehdään nuorisopoliittinen ohjelma, jonka voimassaoloaikana kerätään tietoa nuorten arjesta ja seurataan ohjelman toteuttamista.  Tavoite on olla osa ’demokraattista, avointa ja suvaitsevaista yhteiskuntaa’ ja tarjota ’samat mahdollisuudet kaikille’. Boutsen kiteytti: ’Tuemme nuoria ihmisiä ja kannustamme heitä osallistumaan, annamme heille äänen, jotta he voisivat kertoa poliitikoille, mitä nuoret todella haluavat tai tarvitsevat.’

Lisätietoja:
http://www.kuleuven.be/english/

Siru Kovala
Kirjoittaja on Humakin Äänekosken kampuksen lehtori

Brunchilla Kuustosen kanssa

Kun työpöydälleni ilmestyi kutsu DreamBrunchille Helsingin Taidehalliin, mietin, onko tämä joku vitsi. Vai onko tieto tästä hattarapäästä, hiuskuontalostani – minne pikkulinnut voivat hyvin tehdä pesiään näin keväällä – kiirinyt pääkaupunkiin saakka. Otin kutsun täydestä ja tälläydyin paikalle.

Taidehallin ovi on kutsuvasti auki ja sisään suihkii tärkeän näköistä porukkaa. Pienten pöytien ääreen on koottu kokonainen herkkumeri ja kutsuvieraat seisoskelevat pöytien ääressä. Iloinen puheensorina täyttää korkean tilan.

Päivän teemana on Veikkauksen Taloustutkimuksella teettämä tutkimus suomalaisten haaveista. Mistä suomalaiset haaveilevat ja mitä haaveilu ihmisille tarkoittaa. Pilvilinnoja ja hörhöilyä; nyt istun oikeassa seurassa! Saku Tuominen, Anssi Tuulenkylä, Maija-Riitta Ollila ja Mikko Kuustonen muodostavat paneelin, missä haaveilu saa todelliset mittasuhteet. Vaikka 72% suomalaisista haaveilee, vain 12% kertoo haaveensa ääneen.

Aamupäivän aikana alkaa piirtyä suomalainen haaveilun profiili: varaudumme siihen, ettemme vain epäonnistu. Miten tässä voisi mistään haaveilla, kun kaikki on niin vaikeaa. Miten voisi tehdä toisin tai uudella tavalla, jos ei ole olemassa arviointityökalua siihen. Kun pitää keksiä työstä energisoivia elementtejä, työyhteisöt hiljenevät, edes toimelias sparraaja ei onnistu virittämään puolessa tunnissa yhteisöä innostuksen valtaan. Kun etsitään liikuntahallille inspiroivaa nimiehdotusta, nimeksi tulee lopulta Liikuntahalli. Suomalaisesta kansantanssista puuttuvat soolo-osuudet. Kun muualla ravintolat ovat restaurantteja, missä siis sana rest, lepo, niin Suomessa sana johdetaan ravinnosta. Ja lopulta, hyvänkin haaveen voi palauttaa lähtöruutuun, siis nujertaa, kysymällä: onko tämä nyt realistista?

Vastapainoksi panelistit laukovat kilvan lauseita, joita kirjoitan muistikirjaani: Jos haluaa olla pidetty, ei uskalla epäonnistua. Ei ole epäonnistumisia, on vain kokeiluja. Ja jos kokeilee riittävän paljon, joskus on myös todennäköisesti onnistuttava. Suunnitelmallisen kehittämisen paradigmasta voisimmekin siirtyä kokeilevaan paradigmaan.  Haaveilun ja arjen välinen kuilu on rohkeuden mittainen.

Lopuksi Mikko Kuustonen kertoo, että hän eli lapsuutensa kaivostyöläisperheessä, missä oli viisi lasta. Ei levysoitinta. Kun hän kertoi haaveilevansa laulamisesta, hänen isänsä, sodan käynyt mies, ei kysynyt onko se realistista, vaan hitsasi noin 160 kiloa painavan mikkitelineen.

Humak on siirtymässä kesän jälkeen uuteen aikakauteen. Ihmisen suurin haave on yhteisö. Haaveistaan ja unelmistaan kiinni pitävä, niitä ruokkiva ja yhdessä toteuttava yhteisö – siinäpä vasta haavetta! Unelmien kesää kaikille!

Johanna Kuivakangas

Kirjoittaja on TKI Humak Akselissa toimiva lehtori

Touhukas vieras Virosta

Niin niin, mutta mitä mieltä sinä olet? Hän nojaa kyynärpäätään pöytään ja napittaa silmiin opiskelijaa. Mitä olet mieltä, what’s your opion, tämän kysymyksen saivat opiskelijat kuulla monta kertaa maanantaina iltapäivällä. 

Olimme saaneet Urmo Reitavin kylään Jyväskylään tutustumaan yhteisöpedagogien tulevaan kampukseen. Kulttuurituottajilla oli taide aiheena, ja Urmo toi mukanaan tuulahduksen nuorten taidekäsityksistä ja kulttuurista Virossa. Opetustyylinä on selkeästi dialogi. Kysymyksiä ei kysytä vain kysymisen vuoksi, vaan ajatuksena on aito keskustelu, oman ajattelun kehittäminen yhdessä muiden kanssa. 

Urmo on nuorisotyön lehtori Tarton yliopistossa (Viljandi Kultur Academy). Hän opettaa myös yhteiskuntaoppia lukiossa ja tekee järjestö- ja vapaaehtoistyötä lasten ja nuorten asioiden parissa. Urmon tavoite Erasmus-lehtorivaihdossa oli tutustua Jyväskylän kampukseen ja keskustella opiskelijoiden kanssa. Lisäksi hän halusi tutustua koulussa tehtävään nuorisotyöhön. Uusiutuva koulu ja nuorisotyö –hankkeen projektityöntekijä Paulina Lahtinen oli järjestänyt Konnevedelle mainion mahdollisuuden tutustua hankkeeseen, paikalliseen nuorisotyöhön ja pienen kylän toimintaan.

Mitä tapahtuu kansainvälisten vieraiden kanssa silloin, kun he eivät opeta kampuksella tai vieraile tutustumassa paikallisiin hankkeisiin?  Kansainvälinen työkaveruus ei juuri eroa kotimaisesta työkaveruudesta. Kieli voi olla eri, tavat ja tapaamisten rytmi vähän toinen. Mutta lopulta kyse on kuitenkin yhteisistä kiinnostuksen kohteista ja rinnakkain tekemisestä toisiaan tukien.

Urmon toive oli, että hän ehtisi myös  istuttaa kesäkukkia ja kuunnella suomalaista musiikkia. Näkisi järviä ja luontoa. Yksinkertaisinta oli toteuttaa toiveet majoittamalla vieras kotiin, lämmittämällä sauna ja ajelemalla sunnuntaipäivänä järvisuomea ristiinrastiin.

Keskiviikkona Urmo olikin jo kouluttamassa Tallinnassa ministeriön henkilökuntaa. Hän kertoi käyttävänsä koulutuksessaan legoja apuna. Samana päivänä hän sai tiedon, että hänet oli asetettu ehdokkaaksi Vuoden paras opettaja Virossa –kilpailuun.

Urmon ajatuksia voi lukea tänä vuonna myös Nuorisotyölehden tulevissa numeroissa.

Jutun laati lehtori Johanna Kuivakangas, joka työskentelee TKI-Humak Akselissa Jyväskylässä ja toimi Urmo Reitavin paikallisoppaana Keski-Suomessa.

Somesta voi pudota samalla lailla, kuin puustakin

”Hei älä kiipeä sinne puuhun! Putoat vielä!”

”Ei kuule ei niitä tulitikkuja käteen ollenkaan! Annapas kun isi tekee”

Tunnistitko itsesi? Myönnä vaan. Nyt mietit mielessäsi: mutta kun minulla oli kiire, oli helpompi tehdä itse, en halua että lapseeni sattuu, miten paljon minuun sattuisi jos tippuisin, kaatuisin, löisin pääni, saisin haavan, polttaisin sormen, itkisin, pahoittaisin mieleni..

Helsingin Sanomissa (13.5.2013) Jani Kaaro kirjoittaa kolumnissaan ”sääntöilijöiden yhteiskunnasta”. Siis meistä, suomalaisista. Kaikkeen tuntuu olevan sääntö, normi tai laki. Mikä on sopivaa, turvallista ja riskitöntä. Ennaltaehkäisemme, turvaamme, teemme etukäteen suunnitelmia vaarojen välttämiseksi. Myös jokainen vanhempi ja huoltaja haluaa suojella lastaan onnettomuuksilta, haavoilta, itkuilta ja raivolta kun jokin ei onnistu ja menee pieleen.

Tämän päivän nuoret elävät monipuolisissa kasvuympäristöissä. Perinteisiä ympäristöjä ovat koti, koulu ja harrastukset. Lisäksi entistä enemmän aikaa vietetään kaupallisissa ympäristöissä kuten liikenneasemilla ja kauppakeskuksissa sekä erilaisissa verkkoympäristöissä.

Miksi huolehtimisen, turvaamisen ja suojelemisen kulttuuri ei yletä virtuaalisiin kasvuympäristöihin samalla tavoin kuin tuttuihin ja perinteisiin? Miksi suojelemme lapsiamme ja nuoriamme loukkaantumisilta ja satuttamisilta leikkien ja harrastusten parissa, kun samaan aikaan emme kiinnitä huomiota tarpeeksi siihen, että yläkouluikäinen viettää koko päivänsä tavalla tai toisella sosiaalisissa medioissa, keskustelupalstoilla ja nettiyhteisöissä? Vaikka lasten ja nuorten kanssa toimivat ovat kiinnittäneet paljon huomiota mediakasvatukseen, kriittisen medianlukutaidon opettamiseen ja nuorille ja lapsille sopivien verkkoympäristöjen kehittämiseen, on työtä vielä paljon tehtävänä.

Kaaron mukaan (HS 13.5.) riskittömyys tappaa luovuuden ja oppimisen. Sen sijaan, että kieltäisimme lapsiltamme ja nuoriltamme riskipaikat onnettomuuden pelossa, voisimme opettaa heitä tekemisen kautta kiipeämään, käyttämään tulitikkuja, ajamaan pyörällä ja kaatumaan turvallisesti. Voisimme todeta, että vahinkoja sattuu ja kannustaa yrittämään uudelleen. Tämän jälkeen voisimme yhdessä iloita onnistumisesta ja luottaa siihen, että lapsi on oppinut jotakin mistä on hänelle hyötyä. Sen sijaan, että tekisimme itse, voisimme antaa lapsen ja nuoren tehdä ja kokea.

Saman ajattelun toivoisi ulottuvan myös virtuaalisiin kasvuympäristöihin. Sen sijaan, että kieltäisimme, torppaisimme ja rajaisimme, voisimme yhdessä harjoitella, kokeilla ja oppia sellaiset netinkäyttötaidot, että lapsi ja nuori selviää elämästä ja sen tuomista vastoinkäymisistä, myös virtuaalimaailmassa. Samalla oppisimme itse ymmärtämään lapsen maailmaa ja nuoren reviiriä.

Tämän päivän nuoret eivät ’käytä’ Facebookkia,  he ’ovat’ siellä.  Se on heidän elämäänsä ja meidän tulisi olla siitä yhtä kiinnostuneita kuin pihapeleistäkin, olimme me siitä mitä mieltä tahansa.

http://www.nuortenpalvelu.fi/Kasvatus_kannattaa-kampanja

Kirjoittajat:

Joensuun Nuorten palvelu ry

Anniina Löytönen

Annu Jantunen