torstai 15. joulukuuta 2011

Mopoilu on uusi sosiaalinen nuorisoilmiö

Mopoilu on sosiaalista toimintaa, jota leimaa spontaani liikkuminen, ja johon osallistuvat yhtä hyvin pojat kuin tytötkin. Tämä käy ilmi Mopot ja mopoilu -tutkimuksesta, jossa HUMAKin tutkija-lehtori Elina Nikoskinen ja yhteisöpedagogiopiskelijat keräsivät ja kartoittivat nuorten kokemuksia mopoilusta. Tutkimus on osa Helsingin, Espoon ja Vantaan kaupunkien mopohanketta

Mopot ja mopoilu nuorten silmin

Helsingin nuorisoasiainkeskuksen ja HUMAKin vasta ilmestyneessä tutkimuksessa on ensimmäistä kertaa dokumentoitu nuorten omia näkemyksiä mopoilusta. Kaupungin intressi kyselyn toteuttamiseen oli sekä nuorten äänen saaminen kuuluviin että taustatietojen kartoittaminen nuorten kanssa tehtävään mopotyöhön.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että mopoilulla on tärkeä merkitys pääkaupunkiseudun nuorten vapaa-ajan vietolle ja vanhemmista riippumattomalle liikkumiselle. Nuorten mopokulttuuriin Helsingissä kuuluu kuitenkin myös aikuisten läsnäolon arvostaminen.

Kyselyyn haastateltiin 50 pääkaupunkiseudun nuorta. Heidät tavoitettiin moottorihalleilta, nuorisotaloilta ja mopomiiteistä. Merkittävä muutos mopokulttuurissa on mopoilevien tyttöjen lukumäärän kasvu - vastaajista heitä oli viidennes.

Mopoilusta puhutaan taas paljon – mistä tämä johtuu, tutkija-lehtori Elina Nikoskinen?
Kiinnostus mopoilua kohtaan juontanee juurensa ensinnäkin mopojen määrän suureen kasvuun 2000-luvulla ja myös tyttöjen määrän kasvuun. Mopoilijoiden liikenneturvallisuuteen on kiinnitetty paljon huomiota ja sen edistämiseksi tehty työtä.
Toisaalta varsinkin pääkaupunkiseudulla vaikuttaneet massiiviset mopomiitit ovat tehneet mopoilua konkreettisestikin näkyväksi. Sosiaalisen median välityksellä organisoitu, nuorten omaehtoisesti toteuttama tapahtuma, jolla ei ole virallisesti järjestäjiä on huomioitu paitsi medioissa myös viranomaisten keskuudessa.
Vuotta 2009 voi ehkä pitää mopoilmiön kannalta tärkeänä ajankohtana. Keskustelut tapahtuman turvallisuudesta ja sen jatkumisen edellytyksistä ovat toteutuneet yhdessä nuorten, poliisin ja nuorisotyön kanssa ja mopomiitit ovat voineet jatkua. Aiemmin melko negatiivinen julkisuus on muuttunut positiivisempaan suuntaan hyvällä yhteistyöllä.
Tyttömopoilijoita entistä enemmän
Mopoilussa on nuorten näkökulmasta kyse vapaa-ajan viettämisestä ja itselle merkityksellisten ihmisten kanssa olemisesta. Mopoilu on sosiaalista toimintaa, jota leimaa spontaani liikkuminen. Toki nuoret käyttävät mopoa myös siirtymisen ja liikkumisen välineenä, mutta aineistossa vapaa-ajan merkitys vaikutti suuremmalta ja tärkeämmältä.
Tyypillistä mopoilijaa on vaikea määritellä, eikä se varsinaisesti ollut edes tutkimuksen tavoitteena. Mopoilijat ovat heterogeeninen ryhmä. Tänä päivänä se on sekä tyttöjen että poikien maailma.
HUMAKin opiskelijat mukana toteuttamassa tutkimusta

Yhteistyö HUMAKin ja pääkaupunkiseudun mopohankkeen kanssa alkoi vuoden 2010 Nuorisotutkimuspäivillä. Elina Nikoskinen on toteuttanut tutkimuksen opiskelijoiden kanssa.
Opiskelijoiden rooli on ollut merkittävä. Tutkimustyö integroitiin kansalaistoiminnan ja nuorisotyön koulutukseen siten, että Nurmijärven kampuksen sosiaalisen vahvistamisen suuntautumisopintoja tehnyt opiskelijaryhmä toteutti aineiston keruuta (nuorten mopoilijoiden haastattelut) osana Yhteisöt ja yhteisötyö -opintojaksoa keväällä 2011.
 Ilman opiskelijoiden työpanosta tutkimuksen käytännön toteutus olisi ollut mahdotonta toteuttaa niin tiiviillä aikataululla, toteaa Nikoskinen.
Helsinki, Vantaa ja Espoo ovat yhdessä toimijoina pääkaupunkiseudun mopohankkeessa. Mopot ja mopoilu -tutkimus oli osa mopohanketta, joten yhteistyö näiden kolmen kaupungin mopotyötä tekevien nuorisotyöntekijöiden kanssa oli tiivistä.
Eväitä mopotyön kehittämiseen ja liikennekasvatustyöhön
Mopoilu on ollut melko kartoittamaton alue, jossa tutkittavaa riittää jatkoonkin. Nyt tarkoituksena oli saada nuorten kokemuksia esille ja dokumentoida niitä merkityksiä ja ilmiöitä, joita mopoilussa on.

Sosiaalisena ja yhteisöllisenä kokemuksena ja välineenä mopoilun maailman ymmärtämisellä on merkitystä muun muassa liikennekasvatusinterventioiden suunnittelulle. Tämä selvitys toimii pohjana mopotyön kehittämiselle tulevaisuudessa, kertoo Elina Nikoskinen.


Mopot ja mopoilu. Tarkastelua ilmiöstä, sen merkityksestä ja asemasta nuoren elämässä. Elina Nikoskinen (2011)

Haastattelu: Tuula Johansson
Kuva: Elina Nikoskinen

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Vapaaehtoistyötäkö?


Aina välillä sitä miettii, miten kerkiää kaikkeen. Kuinka olla siellä, vaikka pitäisi olla täällä. Syksy Konnevedellä 4H-yhdistyksen toimistolla on ollut kiireistä niin kuin varmasti kaikkialla. Vuoden vaihdetta kohden onneksi hieman helpottaa, vaikka edelleen päivät tuntuvat venyvän yllättävänkin pitkiksi.

Se mistä eniten järjestössä työskentelystä pidän, on sen monipuolisuus. Verkoston, nuorten ja kumppaneiden monipuolisuus, mutta myös vuosittain vaihtuvat toiminnot. Raamit pysyvät samana, mutta ihmiset ja projektit muuttuvat. Tänä syksynä varmasti suurin juttu yhdistyksessämme oli Youth In Actionin nuorten ryhmävaihto Maltalle syys-lokakuun vaihteessa.

Matkamme pääteemana oli vapaaehtoisuus, Euroopan vapaaehtoistoiminnan teemavuoden mukaisesti. Autoimme muun muassa St. Joseph’s home poikakodilla maalaamalla porraskaiteita ja vahingossa myös vanhaa marmorilattiaa. Tutustuimme Gozon saaren SPCA – järjestön tiloihin, jonka tarkoituksena on olla hylätyille eläimille välisijoituspaikkana etsiessä uutta kotia. Siellä rakastuimme pieneen sekarotuiseen pentukoiraan, jolle me suomalaiset saimme antaa nimen Sulo. Pyrimme viikon aikana tutustumaan mahdollisimman laajasti vapaaehtoistyön eri muotoihin ja teimme jopa kyselyn vapaaehtoistyöstä, jolloin kiertelimme rannalla häiritsemässä auringossa lekottelevia ihmisiä.

Toiminnan lomassa aloin itsekin miettimään vapaaehtoistyötä ja kuinka paljon se omaan elämääni vaikuttaa. Kamalaa, aivoissani ammotti suuri aukko. Vapaaehtoistyö. Minä. Mitä minä teen? Pitäisikö minun tehdä jotain? Vasta vaihtaessani shortsit pitkiin kalsareihin koto Suomessa aivosopukoistani puikahti ajatus, että ”Kyllä, minä teen vapaaehtoistyötä.” Se on muuttunut jo sen verran vapaaksi tekemiseksi, ettei sitä enää vapaaehtoisTYÖKSi tunnista. Joka viikkoinen reissu Jyväskylään nuorten tyttöjen ryhmän palaveriin ja koko viikonlopun mittaiset tuttavien lastenhoidot, ei jostain syystä tunnu työltä. Se on minun harrastukseni, mahdollisesti jonkun toisen vapaaehtoistyö.

Vuosi 2012 on aktiivisen ikääntymisen ja solidaarisuuden vuosi Euroopassa. Samalla maltalaisten ja suomalaisten porukalla teemme uutta nuorten ryhmävaihtohakemusta Youth In Actionille pureutuen tähän teemaan. Vaikka teema vaihtuu, toiminnot ovat silti lähtökohdiltaan vapaaehtoistyötä. Näinhän sen pitääkin mennä, tällä kertaa lasten ja koirien sijaan päätähtenä toimivat vanhukset.

Pidetään toisistamme ja itsestämme huolta myös vuonna 2012!

Kirjoittaja Anni Juntunen on toiminnanjohtaja Konneveden 4H-yhdistyksessä

maanantai 5. joulukuuta 2011

Yhteisöni on koko maapallo

Afrikan lapsia mahat pullollaan, tuskaansa itkeviä äitejä,juoksemista, apaattisuutta, anovia katseita. Olenhan minä näitä videoita ennenkin nähnyt, yhteenlaskettuna varmasti kymmeniä. Nälkää, kurjuutta, avunpyyntöjä. Kyyneleet pyrkivät silmiini katsellessani noita ihmispoloja. Taas.

On kaunis syksyinen päivä ja SPR:n edustaja pyytää valoja takaisin päälle. Räpyttelemme silmiämme ja minä yritän vaivihkaa kuivata kyyneleeni. Totumme valoon ympärillämme, ja nälänhätä, sodat ja pakolaisleirit tuntuvat taas kaukaiselta painajaiselta. Painajaiselta, josta on mukava herätä ja muistaa, että itse minun ei tarvitse olla sellaisten kärsimysten keskellä. Tunti jatkuu, ja pian vilkuilenkin jo kelloa seinällä. Olisiko jo tauon paikka?

Muutoksen aika

Päivän mittaan huomaan kuitenkin ajattelevani tuota videota enemmän ja enemmän. Ne katseet, laihat kädet ja jalat. Epätoivoiset kasvot. Mikä minua vaivaa? Eikö riitä, että tällaisia videoita katsellessa vähän itkee ja tuntee myötätuntoa? Eikö riitä, että ymmärtää olla kiitollinen omasta tilanteestaan? Eikö riitä, että silloin tällöin (kun on vähän enemmän rahaa) ostaa Reilun Kaupan vihreää teetä, eikä sitä toista? Ei, se ei riitä enää.

Tulen kotiin ja yritän keskittyä muuhun. Siivoan vaatekaappini, käyn vähän Internetissä ja laitan ruokaa. Ajatukset jauhavat samaa rataa. Katson ympärilleni ja inhoan kaikkea mitä näen. Ikeasta ostettuja kalusteita, vaatekasoja, jotka huutavat H&M. Kaikki tietysti lapsityövoimalla tuotettuja. Reilua kauppaa ei jääkaapissa näy. Ainoastaan se yksi säälittävä vihreä tee- paketti mikron vieressä saa mieleni rauhoittumaan vähäsen. Tuijotan tuota mustaa merkkiä ja vakuutan itselleni, että olen hyvä ihminen. Mutta se riittää vain hetkeksi.

On minussa aina elänyt pieni maailmanparantaja. Usein nämä parannukset ovat kuitenkin jääneet vain huulille ja pitäisi - puheiksi. Olenhan minä itkenyt ja rukoillutkin näiden raukkojen puolesta, useastikin. Eikö se kerro ihmisestä jotain? Mutta hetkellisesti koettu tuska on unohtunut ja elämä jatkunut. Eipä ole tullut tehtyä kauheasti mitään konkreettista. Olisiko nyt muutoksen aika?

Päässäni surraa koko ajan samat ajatukset. "Tee jotain!", huutaa mieli. Vai onko se sydän, en tiedä. Mieheni tulee kotiin ja lähdemme lenkille. Julistan manifestini hänelle. Meidän taloon ostetaan tästedes vain Reilua Kauppaa. En osta vaatteita kuin tarpeeseen, ja nekin kirpparilta. Tahdon lahjoittaa kuukausittain rahaa hyväntekeväisyystyöhön ja tehdä itsekin vapaaehtoistyötä. Käytän vain TOMSin kenkiä, koska ostaessani kenkäparin, samanlainen pari lahjoitetaan Etelä-Amerikan köyhälle, paljasjalkaiselle lapselle. Vakaat aikomukset toisensa perään purkautuvat ilmoille sellaisella mahdilla, että itsekin hämmästyn. Ääneen lausuttuina ne antavat energiaa, ja olen valmis ryhtymään toimintaan. Mieheni miettii hetken ja sanoo sitten: "Mutta eihän TOMS valmista talvikenkiä, mä en anna sun kyllä kävellä millään kangaskengillä kun tulee pakkaset".

Kenialainen poika Ayubu

Tänä syksynä aloitin yhteisöpedagogin opinnot ja tuntuu, kuin silmäni olisivat jollain tavalla avautuneet. Olen tiedostanut sen, että minulla on mahdollisuus vaikuttaa ja minulla on oikeus, jopa velvollisuus puuttua vääryyksiin. Olen oppinut näkemään itsessäni voimaa muutokseen. Ja uskon, että en ole nähnyt kuin vasta pienen osan. Tulevana yhteisöpedagogina ja ennen kaikkea ihmisenä, minun on kannettava vastuuni yhteisöstä. Ja miksei yhteisö voisi käsittää jopa koko maapalloa? Kyllä, minulle koko maailma on työkenttäni.

Puolentoista viikon päästä tästä myllerrysten päivästä postiluukusta tipahtaa kirje. Pian pitelen käsissäni kuvaa 7-vuotiaasta Ayubusta. Ayubu on oikein suloinen, vähän kieroon katsova kenialainen poika. Hänen isänsä ei pysty maksamaan jokaisen perheen viiden lapsen koulumaksuja, varsinkaan Ayubun, joka tarvitsee erityiskoulun lievän henkisen vammansa takia. Katson tuota kuvaa, ja itken ilosta. Tuolle pienelle pojalle minä saan olla se, joka muuttaa lapsen koko maailman. Lahjoitan kuukaudessa 25 euroa, ja se riittää kattamaan Ayubun koulunkäyntikulut ja auttaa myös hänen perhettään taloudellisesti. Kiinnitän kuvan I heart London- magneetilla jääkaapin oveen ja tunnen, kuinka osa sydämestäni rauhoittuu. Pienin askelin, pienin teoin kohti parempaa maailmaa.


Kirjoittaja Josefiia Oksanen opiskelee ensimmäistä vuotta yhteisöpedagogiksi HUMAKin Nurmijärven kampuksella.