Toimin vapaaehtoisena joensuulaisessa monikulttuurisuusyhdistys JoMoni ry:ssa. Monta kertaa olen ollut tilanteessa, jossa joku yhdistyksen aktiivi on todennut, että tässä olisi oiva harjoittelupaikka esimerkiksi nuoriso- tai järjestöalan opiskelijalle. Käytännössä JoMonin yhteistyö paikallisten oppilaitosten, kuten HUMAKin kanssa on kuitenkin ollut vähäistä. Miksi näin?
JoMoni on siinä mielessä erityinen maahanmuuttajien järjestö, että siinä toimii päättäjinä ja tekijöinä sekä Suomessa syntyneitä että tänne muuttaneita ihmisiä. Se, että mukana on pitempään Suomessa asuneita tarkoittaa, että meillä on keskimääräistä parempi tuntuma suomalaiseen koulutuksen kenttään. Yleensä ottaen maahanmuuttajilla on kuitenkin melko vähän tietoa siitä, mitä esimerkiksi ”yhteisöpedagogit” tekevät tai miten koulujen kanssa tehdään yhteistyötä. Järjestöt tarvitsevat selkokielistä ja helposti saatavilla olevaa tietoa eri koulutusten sisällöistä ja harjoittelukäytännöistä.
Monet maahanmuuttajien järjestöt ovat pieniä eikä resursseja ole paljon. Esimerkiksi JoMonissa ei ole yhtään palkattua työntekijää, mikä hankaloittaa opiskelijoiden ohjaamista. Kuitenkin meillä olisi halua huolehtia hyvin harjoittelijoista ja varmistaa, että he kokevat hyötyvänsä yhteistyöstä JoMonin kanssa. Olisiko mahdollista kehittää tapoja jakaa vastuuta harjoittelijoiden ohjauksesta useampien järjestöjen kesken? Joensuussa toimii HUMAKin opettajien, opiskelijoiden ja monikulttuurisuustyötä tekevien työelämätahojen yhteistyöryhmä. Löytyisikö toimijoiden yhteistyöllä uusia tapoja organisoida opiskelijoiden ohjausta siten, että nekin järjestöt, joilla ei omaa työntekijää ole (ja jotka ehkä juuri sen vuoksi kaipaisivat tukea toimintaansa) voisivat ottaa toimintaansa mukaan harjoittelijoita?
Olen törmännyt ajatukseen, jonka mukaan kansainvälisyys ja monikultturisuus ovat jotain erityisiä taitoja (vähän kuten kielipää), joita ihmisellä joko on tai ei ole. Opiskelija voi ajatella olevansa kiinnostunut monikulttuurisesta toiminnasta ja siksi halukas hakeutumaan harjoitteluun maahanmuuttajien yhdistykseen. Toiminta eri puolilta maailmaa tulevien ihmisten kanssa ei kuitenkaan 2000-luvun Suomessa ole mikään erityinen sektori, jolle hakeudutaan, vaan taitoa kulttuuristen kysymysten ja niihin liittyvän eriarvoisuuden käsittelyyn tarvitaan kaikkialla työelämässä. Siksi monikultturisuustyötä ei kannata jättää siihen erikoistuneiden työntekijöiden erityistaidoksi. Suosittelen kaikkia yhteisöpedagogeja hakeutumaan tilanteisiin, joissa ”kulttuuria” ja ”maahanmuuttajuutta” otetaan haltuun jo opiskelujen aikana. Se säästää vaivaa ja auttaa pärjäämään työelämässä, tekipä sitten töitä kunnassa, järjestössä tai yrityksessä. Uskallan väittää, että ihan missä tahansa.
Kirjoittaja Tiina Sotkasiira on nuorisotutkija ja Joensuun seudun monikulttuurisuus ry:n hallituksen jäsen
perjantai 29. huhtikuuta 2011
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
Opiskelijat mukana MINÄ OLEN TÄRKEÄ -projektissa
Nyt on meneillään vuoden kuudestoista viikko. Haimme juuri uudet projektiesitteet painosta. Syksyllä alkavien pienryhmien ohjaajien rekrytointi on alkanut. Ensimmäiset MINÄ OLEN TÄRKEÄ -projektin toiminnan esittelyt yhteisöpedagogi-, sosionomi- ja terveydenhoitajaopiskelijoille on tehty. Tänä vuonna rekrytoinnin avulla pitäisi saada mahdollisimman moni opiskelija innostumaan lasten ja nuorten pienryhmän ohjaamisesta. Olemme asettaneet tavoitteeksi käynnistää jopa kymmenen pienryhmää eri puolille Joensuuta. Suuntaamme toiminnan esittelyn ja ohjaajien rekrytoinnin ainoastaan ammattikorkeakoulujen opiskelijoille, koska he pystyvät hyvin opinnollistamaan ryhmänohjauksen.
Usein jo toiminnan esittelytilaisuudessa pystyy aistimaan opiskelijoitten mielialoja, onko aihe kiinnostava ja herättääkö esitys innostusta ryhtyä lasten ja nuorten ohjaajaksi ja tulla mukaan hankkeeseen. Tavallisesti opiskelijat ottavat yhteyttä jo viikon sisällä oppilaitosvierailusta. Tällöin sovitaan ensimmäinen tapaaminen, jossa tutustumme toisiimme ja kerromme tarkemmin projektin tavoitteista. Kesän aikana on mahdollisuus vielä miettiä sitoutumistaan talvikauden kestävään ohjaustyöhön. Syksyllä, kun varsinainen perehdytys tapahtuu, täytyy olla varma siitä, että pystyy ja jaksaa hoitaa jokaviikkoisen ryhmänsä tapaamisen. Vain muutaman kerran on menneitten vuosien varrella sattunut niin, että opiskelijan käsitys omasta jaksamisestaan on ollut ylimitoitettu. Ohjaajien jaksamista tuetaan säännöllisellä työnohjauksella.
Prosessi, jonka aikana opiskelijasta tulee ohjaaja, kestää ensimmäisestä yhteydenotosta ensimmäiseen ryhmätapaamiseen. Vaikka ohjaajina toimivat opiskelijat ovat nuoria, niin lasten mielestä he edustavat aikuisia. Ensi syksynä ensimmäistä kertaa ryhmäläisinä on myös toisen asteen opiskelijoita, jolloin iällinen ero ohjaajien ja ryhmäläisten välillä on pieni. Se tuo omat haasteensa ryhmien toiminnan sisältöjen luomiseen, mutta tilanne on myös ohjaajille haastava ja varmasti antoisa.
Monet opiskelijoista ovat kertoneet omien lapsuuden kokemusten vaikuttaneen siihen, että kiinnostus ryhmänohjaamiseen on syntynyt. Kokemus voi liittyä itseen tai lähipiiriin. Uskon, että ymmärrys tunnetasolla siitä, miltä jokin kokemus voi tuntua, auttaa nuorta ohjaajaa asettumaan ohjattavansa asemaan helpommin. Tervetuloa opiskelijat mukaan!
Kirjoittaja on Kaisa Kontkanen, Joensuun Pelastakaa Lapset ry:n hallinnoiman MINÄ OLEN TÄRKEÄ -projektin vastaava työntekijä.
Usein jo toiminnan esittelytilaisuudessa pystyy aistimaan opiskelijoitten mielialoja, onko aihe kiinnostava ja herättääkö esitys innostusta ryhtyä lasten ja nuorten ohjaajaksi ja tulla mukaan hankkeeseen. Tavallisesti opiskelijat ottavat yhteyttä jo viikon sisällä oppilaitosvierailusta. Tällöin sovitaan ensimmäinen tapaaminen, jossa tutustumme toisiimme ja kerromme tarkemmin projektin tavoitteista. Kesän aikana on mahdollisuus vielä miettiä sitoutumistaan talvikauden kestävään ohjaustyöhön. Syksyllä, kun varsinainen perehdytys tapahtuu, täytyy olla varma siitä, että pystyy ja jaksaa hoitaa jokaviikkoisen ryhmänsä tapaamisen. Vain muutaman kerran on menneitten vuosien varrella sattunut niin, että opiskelijan käsitys omasta jaksamisestaan on ollut ylimitoitettu. Ohjaajien jaksamista tuetaan säännöllisellä työnohjauksella.
Prosessi, jonka aikana opiskelijasta tulee ohjaaja, kestää ensimmäisestä yhteydenotosta ensimmäiseen ryhmätapaamiseen. Vaikka ohjaajina toimivat opiskelijat ovat nuoria, niin lasten mielestä he edustavat aikuisia. Ensi syksynä ensimmäistä kertaa ryhmäläisinä on myös toisen asteen opiskelijoita, jolloin iällinen ero ohjaajien ja ryhmäläisten välillä on pieni. Se tuo omat haasteensa ryhmien toiminnan sisältöjen luomiseen, mutta tilanne on myös ohjaajille haastava ja varmasti antoisa.
Monet opiskelijoista ovat kertoneet omien lapsuuden kokemusten vaikuttaneen siihen, että kiinnostus ryhmänohjaamiseen on syntynyt. Kokemus voi liittyä itseen tai lähipiiriin. Uskon, että ymmärrys tunnetasolla siitä, miltä jokin kokemus voi tuntua, auttaa nuorta ohjaajaa asettumaan ohjattavansa asemaan helpommin. Tervetuloa opiskelijat mukaan!
Kirjoittaja on Kaisa Kontkanen, Joensuun Pelastakaa Lapset ry:n hallinnoiman MINÄ OLEN TÄRKEÄ -projektin vastaava työntekijä.
maanantai 18. huhtikuuta 2011
Yhteisöpedagogi ja indikaattorit
Opetus- ja kulttuuriministeriön nuorisoyksikkö isännöi osana Suomen vuoden 2011 Pohjoismaiden ministerineuvoston puheenjohtajuusohjelmaa Pohjoismaiden ja Benelux-maiden asiantuntijakokouksen, jossa käsiteltiin lapsia ja nuoria koskevia indikaattoreita. Tapaaminen järjestettiin 28.-30.3. Espoon Hanasaaressa ja siihen osallistui virkamiehiä, lapsi- ja nuorisotutkijoita sekä nuorisotyön toimijoita. Tapaaminen oli jatkoa Amsterdamissa marraskuussa 2009 aloitetulle indikaattoriyhteistyölle. Hanasaaren kokouksen tavoitteena oli muodostaa yleiskäsitys indikaattorityön kehityksestä kansainvälisellä, eurooppalaisella, pohjoismaisella ja kansallisilla tasoilla. Lisäksi tavoitteena oli syventää ymmärrystä indikaattoreista ja niiden käytöstä nuorisopolitiikan muotoilussa.
Prosessin taustalta löytyy eurooppalainen pyrkimys tutkimus- ja evidenssiperustaisen nuorisopolitiikan vahvistamiseen. Indikaattorityöskentely pohjaa Euroopan Unionin vuosien 2010–2018 nuorisostrategian kahdeksaan toiminta-alueeseen, joita ovat 1) koulutus ja ammatillinen koulutus, 2) työllisyys ja yrittäjyys, 3) terveys ja hyvinvointi, 4) osallistuminen, 5) vapaaehtoistoiminta, 6) sosiaalinen inkluusio, 7) nuoriso ja maailma sekä 8) luovuus ja kulttuuri. Indikaattorijärjestelmän on tarkoitus kiinnittyä näihin toiminta-alueisiin ja sitä kautta nuorisopolitiikan ytimeen. Euroopan komissio on myös tilannut arvioinnin siitä, miten jäsenvaltiot nykyään käyttävät indikaattoreita kansallisella tasolla nuoria koskevissa asioissa. Arviointi on luettavissa osoitteessa http://ec.europa.eu/youth/pub/pdf/indicators_en.pdf.
Tapaaminen sai pohtimaan, mitä merkityksiä indikaattorityöskentelyllä on yhteisöpedagogien koulutukselle. Yksinkertaistaen indikaattoreissa on kyse lapsia ja nuoria koskevasta tilastollisesta tiedosta; tunnusluvuista, joilla kuvataan lasten ja nuorten elinolojen tilaa ja muutoksia. Indikaattoreita voidaan käyttää sekä suunnitteluun että päätöksentekoon ja seurantaan. Edellisestä johtuen indikaattorit ovat houkutteleva työväline sekä kansanvälisen, kansallisen että alueellisen lapsi- ja nuorisopolitiikan tekemiseen.
Opiskelijoiden parissa tilastolliset menetelmät eivät useinkaan ole olleet yhtä suosittuja kuin laadulliset menetelmät. Pitäisikö tästä ehkä huolestua, mikäli indikaattorit nousevat keskeiseen asemaan nuorisopolitiikassa? Indikaattoreilla kerätyn tiedon merkityksen ymmärtäminen ja sisäistäminen vaatii jonkin verran tilastollista lukutaitoa. Yhteisöpedagogeiksi valmistuvat sijoittuvat työtehtäviin, joissa ei riitä pelkkä suorittavan tason osaaminen, vaan on kyettävä myös ymmärtämään toimialaa ohjaavaa tietoa ja reagoimaan siihen omassa työssä. Pelkkä mekaaninen numeroiden seuraaminen ei kuitenkaan tuota mielekästä lopputulosta. Indikaattoreilla saatua tietoa on myös tulkittava. Tulkinta puolestaan vaatii taitoa lukea yhteiskunnallisia virtauksia ja kulloistakin aikaa sekä oman toimialan syvällistä tuntemusta ja sen toimintamekanismien ymmärrystä. Indikaattoreista tulee merkityksellisiä vasta kun ne liitetään yhteiskunnalliseen tai alueelliseen kontekstiinsa ja nuorisoalan realiteetteihin. Menetelmäopetuksen kielelle käännettynä: on mielekästä tavoitella triangulaatiota tarkastelemalla lapsia ja nuoria sekä tilastollisin että laadullisin menetelmin hyödyntäen samanaikaisesti tutkivaa ja kehittävää työotetta. Tämä puolestaan on osa jokaisen yhteisöpedagogin ammattitaitoa.
Kirjoittaja Merja Kylmäkoski on yliopettaja. Hän osallistui Nordic-Benelux Expert Meeting on Child and Youth Indicators -asiantuntijakokoukseen workshopin “Education, training, employment, entrepreneurship” fasilitaattorina.
Prosessin taustalta löytyy eurooppalainen pyrkimys tutkimus- ja evidenssiperustaisen nuorisopolitiikan vahvistamiseen. Indikaattorityöskentely pohjaa Euroopan Unionin vuosien 2010–2018 nuorisostrategian kahdeksaan toiminta-alueeseen, joita ovat 1) koulutus ja ammatillinen koulutus, 2) työllisyys ja yrittäjyys, 3) terveys ja hyvinvointi, 4) osallistuminen, 5) vapaaehtoistoiminta, 6) sosiaalinen inkluusio, 7) nuoriso ja maailma sekä 8) luovuus ja kulttuuri. Indikaattorijärjestelmän on tarkoitus kiinnittyä näihin toiminta-alueisiin ja sitä kautta nuorisopolitiikan ytimeen. Euroopan komissio on myös tilannut arvioinnin siitä, miten jäsenvaltiot nykyään käyttävät indikaattoreita kansallisella tasolla nuoria koskevissa asioissa. Arviointi on luettavissa osoitteessa http://ec.europa.eu/youth/pub/pdf/indicators_en.pdf.
Tapaaminen sai pohtimaan, mitä merkityksiä indikaattorityöskentelyllä on yhteisöpedagogien koulutukselle. Yksinkertaistaen indikaattoreissa on kyse lapsia ja nuoria koskevasta tilastollisesta tiedosta; tunnusluvuista, joilla kuvataan lasten ja nuorten elinolojen tilaa ja muutoksia. Indikaattoreita voidaan käyttää sekä suunnitteluun että päätöksentekoon ja seurantaan. Edellisestä johtuen indikaattorit ovat houkutteleva työväline sekä kansanvälisen, kansallisen että alueellisen lapsi- ja nuorisopolitiikan tekemiseen.
Opiskelijoiden parissa tilastolliset menetelmät eivät useinkaan ole olleet yhtä suosittuja kuin laadulliset menetelmät. Pitäisikö tästä ehkä huolestua, mikäli indikaattorit nousevat keskeiseen asemaan nuorisopolitiikassa? Indikaattoreilla kerätyn tiedon merkityksen ymmärtäminen ja sisäistäminen vaatii jonkin verran tilastollista lukutaitoa. Yhteisöpedagogeiksi valmistuvat sijoittuvat työtehtäviin, joissa ei riitä pelkkä suorittavan tason osaaminen, vaan on kyettävä myös ymmärtämään toimialaa ohjaavaa tietoa ja reagoimaan siihen omassa työssä. Pelkkä mekaaninen numeroiden seuraaminen ei kuitenkaan tuota mielekästä lopputulosta. Indikaattoreilla saatua tietoa on myös tulkittava. Tulkinta puolestaan vaatii taitoa lukea yhteiskunnallisia virtauksia ja kulloistakin aikaa sekä oman toimialan syvällistä tuntemusta ja sen toimintamekanismien ymmärrystä. Indikaattoreista tulee merkityksellisiä vasta kun ne liitetään yhteiskunnalliseen tai alueelliseen kontekstiinsa ja nuorisoalan realiteetteihin. Menetelmäopetuksen kielelle käännettynä: on mielekästä tavoitella triangulaatiota tarkastelemalla lapsia ja nuoria sekä tilastollisin että laadullisin menetelmin hyödyntäen samanaikaisesti tutkivaa ja kehittävää työotetta. Tämä puolestaan on osa jokaisen yhteisöpedagogin ammattitaitoa.
Kirjoittaja Merja Kylmäkoski on yliopettaja. Hän osallistui Nordic-Benelux Expert Meeting on Child and Youth Indicators -asiantuntijakokoukseen workshopin “Education, training, employment, entrepreneurship” fasilitaattorina.
keskiviikko 13. huhtikuuta 2011
Monikulttuurisuutta oppimassa ja opettamassa
Onko monikulttuurisille nuorille syytä järjestää omaa toimintaa vai onko parasta tarjota kaikille tasavertaisesti samaa? Onko suomalaisuus Suomea luonnollisesti koossa pitävä voima, ja mitä tapahtuu kun maa muuttuu monikulttuuriseksi? Vaikuttavatko ennakkoluulot minunkin, lehtorin, käyttäytymiseen?
Kuluneen viikon aikana olen miettinyt tällaisia kysymyksiä erilaisten opiskelijakokoonpanojen kanssa niin teorian kuin käytännönkin näkökulmista. Yhden ryhmän tehtävänä on toteuttaa Hyvinkään nuorisopalveluille globaalikasvatuksen ilta ja arvioida samalla erilaisten asennekasvatusmenetelmien toimivuutta. Suunnittelun tueksi kuulimme vuotta aiemman vuosikurssin opiskelijaa, joka arvioi projektityönään Lahden nuorisokeskuksen käyttämän asennemittarin toimintaa. Asennemittarin toimintaperiaatteena on saada osallistujat erilaisin toiminnallisin menetelmin huomaamaan omat ennakkoluulonsa. Ennakkoluulojen tiedostaminen on edellytys sille, että niitä voi muuttaa. Mielenkiintoista, hauskaakin.
Samainen opiskelijaryhmä pohti kysymyksiä Nurmijärven kampuksella myös osana tenttiään, jonka tällä kertaa järjestimme osittain suullisena ryhmätenttinä, osittain yksilötenttinä. Esseevastauksissa oli toinen toistaan parempia esityksiä siitä, miten monikulttuurisuutta pitäisi Suomessa organisoida ja miksi. Teoreettista kyllä, mutta juuri nyt erittäin ajankohtaista – toivottavasti poliittiset puolueet ajattelevat vaalien jälkeen edes likimain yhtä monipuolisesti.
Viikon varrella olen myös antanut kollegani kanssa arviointilauselman opinnäytetyöstä, jossa tutkittiin maahanmuuttajia vapaaehtoisina Järvenpään setlementti Louhelan työssä ja ohjannut toista, joka käsittelee kidutettujen pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kotoutumisen haasteita. Lisäksi olen pohtinut avoimen ammattikorkeakoulun opiskelijoiden kanssa globalisaation vaikutuksia työelämään ja – kyllä – ohjannut opiskelijoita myös ihan muissa kuin kansainväliseen ja monikulttuurisuuteen liittyvissä opiskelijavalinnoissa! Lehtorin työ on monipuolista ja kiinnostavaa.
Ai että vastaukset alussa esitettyihin kysymyksiin? Kuluneen viikon aikana niihin vastattiin seuraavalla tavalla: Monikulttuuristen nuorten oma toive on yleensä olla mukana kaikille avoimessa, mutta vahvasti rasismiin ja syrjintään puuttuvassa työssä. Joidenkin erityisryhmien kohdalla osallistumismahdollisuuksia kuitenkin lisää se, että myös erillistä toimintaa on tarjolla. Kansallistunne on viimeisen 250 vuoden ajan ollut yksi valtionmuodostuksen perusteista, mutta ei Suomi sen kummemmin kuin juuri mikään muukaan valtio ole koskaan ollut täysin yhden kieli- ja kulttuuriryhmän oma, joten monikulttuurisuuden vaikutukset riippuvat siitä, millaisiksi me ne teemme. Ja kyllä, ennakkoluulot vaikuttavat myös lehtorin käyttäytymiseen – paitsi ne, joista olen jäänyt itselleni kiinni ja oppinut tiedostamaan.
Kirjoittaja Hanna Laitinen on Nurmijärven kampuksen lehtori, jonka päävastuualueena ovat kansainvälisen ja monikulttuurisen toiminnan opinnot.
Kuluneen viikon aikana olen miettinyt tällaisia kysymyksiä erilaisten opiskelijakokoonpanojen kanssa niin teorian kuin käytännönkin näkökulmista. Yhden ryhmän tehtävänä on toteuttaa Hyvinkään nuorisopalveluille globaalikasvatuksen ilta ja arvioida samalla erilaisten asennekasvatusmenetelmien toimivuutta. Suunnittelun tueksi kuulimme vuotta aiemman vuosikurssin opiskelijaa, joka arvioi projektityönään Lahden nuorisokeskuksen käyttämän asennemittarin toimintaa. Asennemittarin toimintaperiaatteena on saada osallistujat erilaisin toiminnallisin menetelmin huomaamaan omat ennakkoluulonsa. Ennakkoluulojen tiedostaminen on edellytys sille, että niitä voi muuttaa. Mielenkiintoista, hauskaakin.
Samainen opiskelijaryhmä pohti kysymyksiä Nurmijärven kampuksella myös osana tenttiään, jonka tällä kertaa järjestimme osittain suullisena ryhmätenttinä, osittain yksilötenttinä. Esseevastauksissa oli toinen toistaan parempia esityksiä siitä, miten monikulttuurisuutta pitäisi Suomessa organisoida ja miksi. Teoreettista kyllä, mutta juuri nyt erittäin ajankohtaista – toivottavasti poliittiset puolueet ajattelevat vaalien jälkeen edes likimain yhtä monipuolisesti.
Viikon varrella olen myös antanut kollegani kanssa arviointilauselman opinnäytetyöstä, jossa tutkittiin maahanmuuttajia vapaaehtoisina Järvenpään setlementti Louhelan työssä ja ohjannut toista, joka käsittelee kidutettujen pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kotoutumisen haasteita. Lisäksi olen pohtinut avoimen ammattikorkeakoulun opiskelijoiden kanssa globalisaation vaikutuksia työelämään ja – kyllä – ohjannut opiskelijoita myös ihan muissa kuin kansainväliseen ja monikulttuurisuuteen liittyvissä opiskelijavalinnoissa! Lehtorin työ on monipuolista ja kiinnostavaa.
Ai että vastaukset alussa esitettyihin kysymyksiin? Kuluneen viikon aikana niihin vastattiin seuraavalla tavalla: Monikulttuuristen nuorten oma toive on yleensä olla mukana kaikille avoimessa, mutta vahvasti rasismiin ja syrjintään puuttuvassa työssä. Joidenkin erityisryhmien kohdalla osallistumismahdollisuuksia kuitenkin lisää se, että myös erillistä toimintaa on tarjolla. Kansallistunne on viimeisen 250 vuoden ajan ollut yksi valtionmuodostuksen perusteista, mutta ei Suomi sen kummemmin kuin juuri mikään muukaan valtio ole koskaan ollut täysin yhden kieli- ja kulttuuriryhmän oma, joten monikulttuurisuuden vaikutukset riippuvat siitä, millaisiksi me ne teemme. Ja kyllä, ennakkoluulot vaikuttavat myös lehtorin käyttäytymiseen – paitsi ne, joista olen jäänyt itselleni kiinni ja oppinut tiedostamaan.
Kirjoittaja Hanna Laitinen on Nurmijärven kampuksen lehtori, jonka päävastuualueena ovat kansainvälisen ja monikulttuurisen toiminnan opinnot.
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
Lasten ja nuorten kunta 2010-luvulla: Missä on yhteisöpedagogin paikka?
Savoy-teatteri täyttyy lapsi- ja nuorisoalan asiantuntijoista tuulisena tiistaipäivänä 22.3.2011. Ilmassa on melkeinpä urheilujuhlan tuntua: Savoyssa on alkamassa hallituksen Lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin politiikkaohjelman päätösseminaari. Seminaarin ohjelma on vaikuttava. Päivän aikana on luvassa neljä teemaa: 1) kunnallinen päätöksenteko, 2) koulu, 3) lapset ja nuoret palveluiden käyttäjinä sekä 4) lapset, nuoret ja perheet kansalaistoimijoina. Jokaisessa teemassa on puhujina tutkija, nuori tai lapsi ja ministeri. Nuorten osallisuutta seminaarissa tuetaan chatin avulla. Päivän päätteeksi on luvassa vielä tutkijoiden puheenvuoroja, syöttöjä, ja paneelikeskustelu, jossa tutkijoiden syötöt otetaan kiinni. Seminaari tulkattiin viittomakielelle, mikä saa HUMAKilaisen kuulijan tuntemaan olonsa kotoisaksi.
Yhteisöpedagogien opettajana pohdiskelin, mihin yhteisöpedagogit sijoittuvat seminaarin rakenteen hahmottamassa nuorisoalan kuvassa. Ohjelman perusteella sijoittaminen tuntui vaikealta: Päivän mittaan nuorisotyöntekijät olivat äänessä vain yleisökommenteissa. Heille ei ollut varattu puheenvuoroja seminaarin teemaosioihin eikä heitä ollut paneelissa keskustelijoina.
Päivä lähti pirteästi käyntiin ohjelmajohtaja Georg Henrik Wreden avauspuheenvuorolla. Wrede kertoi meille seminaarin rakennetun tulossa olevan osallisuutta ja demokratiaa käsittelevän kirjan ympärille. Päätin heti hankkia kirjan sen ilmestyttyä. Päivän kuluessa saimme näytteitä kirjasta, sillä teemaosioiden puhujina oli osa kirjan kirjoittajista. Seminaarin punaisena lankana oli demokratia, jota lähestyttiin kunta- ja palvelurakenteen muutosten kautta. Ensimmäisessä osiossa nostettiin esiin Nuorten Ääni -toimituksen ja nuorisovaltuuston ääntä. Kuulimme hyviä esimerkkejä nuorten osallisuudesta ja vaikuttamistaidoista. Nuoret esiintyjät toivat myös hienosti esiin kriittisiä, kehittämistä vaativia asioita. Nuorisotyöntekijöiden tai yhteisöpedagogien roolista tässä nuorten osallisuuden vahvistamisessa ei puhuttu mitään. Päättelin että osallisuuden makuun päässeet ja voimaantuneet nuoret eivät yhteisöpedagogia enää tarvinneet.
Seuraavassa teemaosiossa puhuttiin koulusta. Odotin jännittyneenä nouseeko teemaosiossa esiin kouluissa tehtävä nuorisotyö. Ei noussut. Sen sijaan puhuttiin osallistumisen ja vaikuttamisen taitojen vahvistamisesta yleensä sekä paljon lasten ja nuorten osallisuuden kehittämisestä koulun sisällä; toisin sanoen yhteisön kehittämisestä. Mutta mihin unohtui yhteisöpedagogi?
Päivän kolmannen teeman avasi sossutantoista kertova musiikkivideo. Saimme kuulla lapsivaikutusten arvioinnin olevan vielä lapsenkengissään ja turvallisuuden olevan arvo, jolla voidaan perustella lasten ja nuorten osallisuuden ohittaminen palveluiden tuottamisessa. Ilmassa leijui tarve yhteisöpedagogille mutta taaskaan ei yhteisöpedagogia mainittu. Laitoin toivoni yhteisöpedagogin paikan löytämisestä viimeiseen teemaosioon, jossa käsiteltiin kansalaistoimintaa. Nyt jos koskaan varmasti löytyy yhteisöpedagogin paikka. Ei löytynyt. Sen sijaan kuulimme muun muassa, miten Saksassa nuorisotaloksi tiloja vallanneista nuorista tulee noihin tiloihin nuorisotyöntekijöitä.
Päivän päätteeksi oli paneelikeskustelu, jossa puhuttiin demokraattisesti vinosta Suomesta. Tutkijat syöttivät palloja panelisteille. Koppia otettiin muun muassa lainsäädännöllisestä ohjauksesta ja visioista osallisuuden kehityksestä vuoteen 2018. Odotin edelleen, mistä yhteisöpedagogit löytyvät seminaarin rakentamalta nuorisoalan kentältä. Viimein paneelin kolmanneksi viimeinen syöttäjä päästi minut jännityksestä: ”opettaja ei ole kohtaamisen ammattilainen, sitä varten on yhteisöpedagogi”. Olin saanut vastauksen kysymykseeni!
Kirjoittaja Merja Kylmäkoski on yliopettaja. Hän osallistui 22.3.2011 Helsingin Savoy-teatterissa Lasten ja nuorten kunta 2010-luvulla seminaariin. Seminaarin aineistot ja seminaarimuistio ovat luettavissa politiikkaohjelman sivustolla www.minedu.fi/politiikkaohjelma.
Yhteisöpedagogien opettajana pohdiskelin, mihin yhteisöpedagogit sijoittuvat seminaarin rakenteen hahmottamassa nuorisoalan kuvassa. Ohjelman perusteella sijoittaminen tuntui vaikealta: Päivän mittaan nuorisotyöntekijät olivat äänessä vain yleisökommenteissa. Heille ei ollut varattu puheenvuoroja seminaarin teemaosioihin eikä heitä ollut paneelissa keskustelijoina.
Päivä lähti pirteästi käyntiin ohjelmajohtaja Georg Henrik Wreden avauspuheenvuorolla. Wrede kertoi meille seminaarin rakennetun tulossa olevan osallisuutta ja demokratiaa käsittelevän kirjan ympärille. Päätin heti hankkia kirjan sen ilmestyttyä. Päivän kuluessa saimme näytteitä kirjasta, sillä teemaosioiden puhujina oli osa kirjan kirjoittajista. Seminaarin punaisena lankana oli demokratia, jota lähestyttiin kunta- ja palvelurakenteen muutosten kautta. Ensimmäisessä osiossa nostettiin esiin Nuorten Ääni -toimituksen ja nuorisovaltuuston ääntä. Kuulimme hyviä esimerkkejä nuorten osallisuudesta ja vaikuttamistaidoista. Nuoret esiintyjät toivat myös hienosti esiin kriittisiä, kehittämistä vaativia asioita. Nuorisotyöntekijöiden tai yhteisöpedagogien roolista tässä nuorten osallisuuden vahvistamisessa ei puhuttu mitään. Päättelin että osallisuuden makuun päässeet ja voimaantuneet nuoret eivät yhteisöpedagogia enää tarvinneet.
Seuraavassa teemaosiossa puhuttiin koulusta. Odotin jännittyneenä nouseeko teemaosiossa esiin kouluissa tehtävä nuorisotyö. Ei noussut. Sen sijaan puhuttiin osallistumisen ja vaikuttamisen taitojen vahvistamisesta yleensä sekä paljon lasten ja nuorten osallisuuden kehittämisestä koulun sisällä; toisin sanoen yhteisön kehittämisestä. Mutta mihin unohtui yhteisöpedagogi?
Päivän kolmannen teeman avasi sossutantoista kertova musiikkivideo. Saimme kuulla lapsivaikutusten arvioinnin olevan vielä lapsenkengissään ja turvallisuuden olevan arvo, jolla voidaan perustella lasten ja nuorten osallisuuden ohittaminen palveluiden tuottamisessa. Ilmassa leijui tarve yhteisöpedagogille mutta taaskaan ei yhteisöpedagogia mainittu. Laitoin toivoni yhteisöpedagogin paikan löytämisestä viimeiseen teemaosioon, jossa käsiteltiin kansalaistoimintaa. Nyt jos koskaan varmasti löytyy yhteisöpedagogin paikka. Ei löytynyt. Sen sijaan kuulimme muun muassa, miten Saksassa nuorisotaloksi tiloja vallanneista nuorista tulee noihin tiloihin nuorisotyöntekijöitä.
Päivän päätteeksi oli paneelikeskustelu, jossa puhuttiin demokraattisesti vinosta Suomesta. Tutkijat syöttivät palloja panelisteille. Koppia otettiin muun muassa lainsäädännöllisestä ohjauksesta ja visioista osallisuuden kehityksestä vuoteen 2018. Odotin edelleen, mistä yhteisöpedagogit löytyvät seminaarin rakentamalta nuorisoalan kentältä. Viimein paneelin kolmanneksi viimeinen syöttäjä päästi minut jännityksestä: ”opettaja ei ole kohtaamisen ammattilainen, sitä varten on yhteisöpedagogi”. Olin saanut vastauksen kysymykseeni!
Kirjoittaja Merja Kylmäkoski on yliopettaja. Hän osallistui 22.3.2011 Helsingin Savoy-teatterissa Lasten ja nuorten kunta 2010-luvulla seminaariin. Seminaarin aineistot ja seminaarimuistio ovat luettavissa politiikkaohjelman sivustolla www.minedu.fi/politiikkaohjelma.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)